Viestintäteknologian ilmiöitä ja sovelluksia puheviestinnän näkökulmasta tarkasteltuna

perjantai 23. tammikuuta 2009

Teknologia etsintävälineenä

Sattuipa tässä yksi mielenkiintoinen tapaus viikko sitten. Sain puhelun tuntemattomasta numerosta, mutta koska olin luennolla, en voinut vastata siihen. Heti perään sain tekstiviestin samaisesta numerosta. Minulle tuntematon nainen kyseli erään kaverini yhteystietoja, sillä hänen tyttärensä oli tavannut minun kaverini Barcelonassa edellisiltana, eikä tyttö ollut palannut siskonsa luo hotelliin vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä. Tyttären puhelin oli pois päältä, joten äiti ei häntä siitä tavoittanut. Hän oli löytänyt nimeni kaverini Facebook-profiilista ja jostain etsinyt myös puhelinnumeroni. Annoin naiselle kaverini yhteystiedot, kuin myös kaverini parhaan ystävän yhteystiedot, jos kaverini suomalainen numero ei olisikaan käytössä. Tytär oli lopulta löytynyt ja tarina päättyi onnellisesti, mutta jäin itse pohtimaan teknologian merkitystä koko prosessille. Ensinnäkin, ilman Facebookia tyttären äiti ei olisi löytänyt ketään kaverini tuttuja, joihin ottaa yhteyttä. Toiseksi, matkapuhelinten itsestäänselvyys korostuu erityisesti silloin, kun tavoittelemaa henkilöä ei saadakaan kiinni. Matkapuhelimilla pystytään myös hoitamaan yhteydenpito täsmällisesti, eli voidaan soittaa suoraan asianomaiselle, eikä hänen ja hänen perheensä yhteiseen lankapuhelimeen.

Tällaisia ajatuksia heräsi tästä tapauksesta. Aika jännä juttu toi teknologia.

4 kommenttia:

Marko kirjoitti...

Hyvä pointti, jota emme varmaankaan ehdi luennoilla tarkemmin pohdiskeleman. Olen itsekin miettinyt paljon tätä aihetta (erityisesti näin vanhemmaksi tultuani), ja vertaillut nykytilannetta omaan lapsuuteeni 1980-luvun alussa jolloin juoksentelimme hyvin vapaasti Espoon metsissä ilman, että vanhemmillamme oli minkäänlaista keinoa tietää olinpaikkaamme jne. Huoli on varmasti välillä ollut suuri, mutta uskoisin että ei välttämättä niin suuri kuin nykyään kun jonkun meille läheisen ihmisen virtuaalinapanuora katkeaa esim. juuri puhelimen akun loppumisen vuoksi. Odotuksenamme kun on, että jokainen on tavoitettavissa koko ajan, missä tahansa.

Tietyllä tavalla tästä voisi vetää linjoja myös yhteiskuntamme muuttumiseen kohti kontrolloivampaa mallia, jossa jokaisen kansalaisen olinpaikka on jatkuvasti tiedossa (satelliittien yms. välityksellä), heidän tekonsa ja ajatuksensa kirjautuvat erilaisiin palveluihin ja heidän elämästään jää kaiken kaikkiaan jatkuvasti eräänlainen sormenjälki maailman muistiin.

Anonyymi kirjoitti...

Ja samankaltainen tilanne oli (KUULEMMA) käynyt eräällä kolmannen vuosikurssin puheviestijällä kun hän oli matkannut italiaan. Puhelin oli britanniassa ja henkilö itse italiassa. Yhteydenotto italialaiseen tahoon oli ilmeisen vaikeata sillä eihän puhelinnumeroita kukaan osaa nykyään ulkoa. Paitsi ehkä äidin numeron.

No välikäsien kautta puhelinnumero lopulta löytyi kyseiselle henkilölle ja hän suoriutui matkastaan onnellisesti. Joku joka tuntee tarinan paremmin voi korjata jos siinä oli puutteita tai erheitä.

Mutta siis ajatus: Omasta mielestäni tällaiset esimerkit kuvastavat paitsi sitä miten paljon tekniikasta voi olla apua, niin myös sitä, että toisaalta olemme välillä todella riippuvaisia teknologiasta. Jos känny ei olekaan mukana niin iskee hätä tuntemattomassa paikassa. Miettikääpä aikaa kun ei ollut kännykkää tai edes peruspuhelinta. Kyllä ihmiset silti selvisivät tuntemattomassa ympäristössä. Ainakin luulisin. Ehkä.

Ennenkokematonta kirjoitti...

Niin, miten sitä ennen pärjättiinkään?

Rupesin miettimään tuossa myös sellaista etäisesti jossain siintävää asiaa kuin omat lapset ja viestintäteknologia. Mielestäni esimerkiksi kuusivuotias ei tarvitse omaa puhelinta, mutta monelta sellainen jo löytyy sinä vaiheessa. (Saattaa toki olla, että siinä vaiheessa, kun minulla on lapsi, olenkin toista mieltä!) Mutta miten sen kanssa sitten toimitaan? Luulisin, että lasten puhelimenkäyttöä täytyy kontrolloida edelleen saldorajoilla ja nuhteluilla siinä missä viisi vuotta sittenkin. Tällöin serkkuni lapsi sai viitisen vuotta sitten ensimmäisen kännykkänsä, ollessaan 9-vuotias. Hän soittelin ja lähetteli viestejä minulle, äidilleni ja veljelleni jatkuvasti, aivan turhanpäiväisistä asioista. Eipähän se varsinaisesti häirinnyt, mutta puhelinlaskut olivat varmaan aivan järjettömät...

Monessa perheessä ei ole enää lankapuhelinta, ja kaikki puhelut soitetaan kännyköillä. Vaikka tämä onkin lapselle alusta asti jotenkin itsestäänselvää, ei se tarkoita edelleenkään sitä, että lapsi oppisi käyttämään kännykkää oikein.

Noora kirjoitti...

Olen Ankun kanssa samaa mieltä siitä, että nykyään vanhemmat tuntuvat hankkivan lapsilleen kännyköitä hämmentävän varhain. Itse sain ensimmäisen tiiliskiveni ollessani pahimmassa murrosiässä (12 vuotta sitten). Olin tuolloin kaveripiirini ensimmäinen, jolla oli kännykkä ja muistan kokeneeni puhelimen enemmänkin kahlitsevana ja ahdistavana pakkona kuin siistinä juttuna. Vanhemmat siis ostivat sen minulle pysyäkseen kartalla holtittoman teininsä menoista.

Nykyään lapset kantavat puhelimia jo pienenä mukanaan varmaan siksi, että olemme niin tottuneet olemaan tavoitettavissa joka hetki. Asuin viime vuoden Berliinissä ja siellä jätin yli viikon ajaksi päivittämättä Facebook-profiiliani – vain koska minulla oli paljon muutakin tekemistä ja asia unohtui. Viikon päästä aloin saada saksalaiseen numerooni huolestuneita viestejä kavereilta, jotka olivat yrittäneet tavoittaa minua vanhan suomalaisen numeroni kautta, mutta päässeet puhumaan vain vastaajalle. Reilun viikon radiohiljaisuus Facebookissa sai hätääntyneet ystävät kyselemään, olenko enää edes hengissä.

Toinen esimerkki tähän on ystäväni, joka muutama viikko sitten lähti Indonesiaan travellaamaan yksin. Pari viikkoa sitten tiedotusvälineissä uutisoitiin Indonesian eräältä saarelta lähteneen matkustajalautan uponneen ja lähes parinsadan ihmisen kuolleen. Lähetin tietysti ystävälleni tekstiviestin tarkistaakseni, että hän on ok. En saanut vastausta kolmeen päivään, koska viestini ei edes mennyt perille hänen puhelimeensa. Olin jo lähes paniikissa, kunnes pitkän odotuksen jälkeen hän vastasi viestiini. Hän oli tehnyt irtioton arjesta ja tähän kuului myös puhelimen sulkeminen ja arkisten asioiden unohtaminen. Netistä kaverini oli kuitenkin parin päivän jälkeen lukenut onnettomuudesta ja tajunnut avata puhelimensa huolestuneiden perheenjäsenten ja ystävien viestien varalta.

Nykyään on harvinaista olla muiden ihmisten tavoittamattomissa. Itse koen tämän velvollisuuden pysyä sidottuna viestintäteknologiaan välillä jopa vähän ahdistavana.